perjantai 8. marraskuuta 2013

Äärioikeisto Suomessa - kirja

Äärioikeisto Suomessa-kirjan arvosteleminen ei ole miellyttävä tehtävä. Tämä ei johdu niinkään teoksesta itsestään vaan aiheen ympärillä vellovasta vastakkainasettelusta, joka aika ajoin peittää alleen kaiken suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun. Selvimmin tämä näkyy maahanmuuttokeskustelussa, johon on mahdotonta ottaa osaa leimaantumatta vasemmistomoralistiksi tai oikeistorabulistiksi. Äärioikesto Suomessa ei ole varsinaisesi auttanut asiaan. Viimeistään kirjan tammikuisessa esittelytilaisuudessa sattuneen puukotuksen jälkeen tuntui, ettei maassamme enää ollut muuta kuin äärioikesto ja äärivasemmisto.

Teoksesta itsestään ei ole paljoakaan pahaa sanottavaa. Se muodostaa mielenkiintoisen ja kattavan historiikin eurooppalaisesta äärioikeistosta aina toisen maailmansodan päättymisestä nykypäivään. Äärioikeisto on monessa mielessä tabu, jonka takia sen analysointi onkin tärkeää.

Tärkeää on myös ymmärtää, että kaikki äärioikeistolaisuus ei ole natsismia tai fasismia. Kansallissosialismin kukistuttua äärioikeisto ei ollut ymmärrettävästi kovin kovassa huudossa, joten se pirstoutui moneen eri suuntaan etsimään itseään. Äärioikeisto Suomessa asettaa termin radikaalioikeisto alle kirjavan joukon eri aatevirtauksia nationalismista populismin kautta fasismiin.

Lähestyttäessä nykypäivää teoksen analyysin tasoa laskee sen läpitunkeva poliittinen agenda. Tietokirjan objektiivisuudesta lipsutaan lähemmäs poliittisen pamfletin tyylilajia. Esimerkiksi käsitettä "maahanmuuttokritiikki" ei mainita teoksessa kertaakaan ilman lainausmerkkejä antaen ymmärtää sen olevan vain kiertoilmaus rasismille.Tätä se varmasti monesti onkin, mutta ei aina. Vaikka teos osoittaakin, että maahanmuuttokriittisen liikkeen helmoissa pesii paljon myös aitoa rasismia, maahanmuuttokritiikin asettaminen sen kanssa samalle viivalle, saa koko rasismin käsitteen kärsimään inflaation. Asiallisen ja asiattoman välisen rajan hälventäminen voi olla vaarallista.

Toisaalta kirja jakaa poliitkot melko tylysti liberaaleihin, "jotka esittävät politiikan yhteisten asioiden hoitamisena sivistyneestä keskustelusta lähtevänä rationaalisena hallinointina" ja niihin, jotka edustavat "sulkeutunutta oikeistopopulismia" (Äärioikeisto Suomessa, s.17). Kuitenkin teoksen Epilogissa valitetaan, että populistit, pääsyyllisinä Perussuomalaiset, määrittävät politiikan suunnan ja kehoittaa olemaan keskustelematta heidän valistemistaan aiheista. Tällainen keskustelun vaimentaminen ja äärioikeisto-leiman lätkiminen tyytymättömien ihmisten otsaan, voi kääntyä itseään vastaan. Asetelma jossa ihmiset eivät näe eroa vaarallisten väkivaltaisten ääriliikkeiden ja populististen liikkeiden välillä, saattaa pelata ääriliikkeiden pussiin. Vaikka teos painottaa, että populismin nousua voi ymmärtää vain äärioikeiston historiaa vasten, ilmiötä on myös hyvä tutkia erillään sen modernissa kontekstissa.

Vasemmistolainen kirjoittajakolmikko ei kuitenkaan juurikaan käsittele, mistä johtuu oikeistopopulismin voimakkaasti kasvanut tilaus. Timo Soinin taitavuudella se ei pelkästään selity, sillä ilmiö on yleiseurooppalainen. Edelläkuvattu tunkkainen ilmapiiri lienee osasyyllinen. Vanhat puolueet ovat ajautuneet ideologiseen umpikujaan, eivätkä enää juurikaan eroa toisistaan. Sen suuremmin Vasemmisto kuin Kokoomuskaan eivät tarjoa todellisia ratkaisuja suuriin poliittisiin kysymyksiin, kuten työttömyys, pääoman karkaaminen ulkomaille, demokratiavaje tai eurokriisi. Tätä eivät toki tee Perussuomalaisetkaan, mutta se hyötyy konkretiaa välttelevästä ja mielikuvia rakastavasta ilmapiiristä. Tässäkin teoksessa Perussuomalaisia kutsutaan virheellisesti EU-vastaisiksi, vaikkei puolue ole koskaan vaatinut EU:sta tai Eurosta eroamista.

Perussuomalainen kupla voidaan puhkaista vain konkreettisten ratkaisujen sanaisella säilällä. Halukkaita tähän työhön tuskin löytyy kuitenkaan muista eduskuntapuolueista sillä sama perussuomalainen kupla suojelee myös heitä todellisen opposition valtaannousulta.

Jokaiseen kuplaan on kuitekin sisäänrakennettu sen vääjäämätön puhkeaminen. Kun sen aika koittaa, on syytä toivoa ettei valtaan nouse äärioikeisto eikä äärivasemmisto vaan - vihdoinkin - Suomen kansa.