Suomi ei todellakaan ole demokratia

(Kirjoitus on itsenäinen jatko-osa aiemmalle tekstilleni Myyttien murtamista: Suomi ei ole demokratia – äänestä pienpuoluetta!)

Kansalaiset, meitä on jälleen kerran huijattu.

Kun lokakuussa 2011 Suomen perustuslakiin kirjattiin kansalaisille oikeus laatia eduskunnalle kansalaisaloite, en ollut järin innoissani. Osaltaan tämä johtui siitä, että samaan aikaan perustuslakiin kirjattiin myös eduskunnalle oikeus suorittaa ”Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle” (Suomen perustuslaki, 94§), mutta myös siitä etten uskonut sen välttämättä lisäävän kansanvaltaa. Paradoksaalisesti uskoin sen voivan jopa heikentää sitä.

Sen sijaan että suomalaisten kansalaisaloitteet johtaisivat sitoviin kansanäänestyksiin – kuten Sveitsissä – ne päätyvät vain eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteet ovatkin siis vain näennäisdemokratian jatke. Aloitteen laatijalle syntyy vaikuttamisen illuusio, kun eduskunta suuressa armossaan vain lotkauttaakin korviaan hänen vaivannäölleen. Valitettavasti aloite ei kuitenkaan velvoita eduskuntaa mihinkään, vaan kansanedustajat voivat äänestää (ja äänestävätkin) niistä omin puoluepoliittisin perusteinsa. Näin muutospaineina ilmenevän toimeliaan kansalaisen liikaenergia saadaan purettua ja asiat palautettua normaaliin harvainvaltaiseen päiväjärjestykseensä.

Todellisuus osoittautui kuitenkin vielä odotuksianikin röyhkeämmäksi. Vielä maaliskuun alussa eduskunnassa vallitsi yhteisymmärrys siitä, että kansalaisaloitteet tulisi käsitellä niin ”etteivät aktiiviset kansalaiset turhautuisi”. Kuitenkin kun ensimmäinen 50000 allekirjoitusta saanut aloite luovutettiin eduskunnalle, kukaan ei tuntunut tietävän miten sen kanssa tulisi menetellä! Rivien välistä voinee päätellä, ettei yhdenkään aloitteen uskottu tai toivottu pääsevän eduskuntaan asti. Kun nyt näin pääsi kuitenkin käymään eikä menettelytavasta päästy yhteisymmärrykseen, eduskunnan puhemiesneuvosto päätti pestä kätensä ja antaa valiokunnille vapaat kädet aloitteiden käsittelyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että aloitteet voidaan jättää kokonaan käsittelemättä jos ne eivät valiokuntaa miellytä.

Hätääntyneiden kansanedustajien suusta kuullut kommentit ovat olleet vähintäänkin ylimielisiä. Tasa-arvoinen avioliittolaki -kansalaisaloitteesta närkästynyt Anne Holmlund (kok.) esitti kysymyksen, onko kansalaisaloitteiden tarkoitus olla ”lainsäädännönohituskaista”. Kristillisdemokraattien Peter Österman sen sijaan pitää kansalaisaloitteita tarpeettomina, koska ”nykyisessä järjestelmässä päättäjät saavat kansalaisilta luottamuksen päättää asioista neljän vuoden aikana.”

Argumentti kansan luottamuksesta perustuu kehäpäätelmään, jolla eduskunta oikeuttaa vallankäyttönsä: ”Äänestäessään kansa antaa eduskunnalle luottamuksensa. Kansanedustajilla on kansan luottamus, koska kansa on äänestänyt heidät.” Tähän voi aiheellisesti esittää kysymyksen: mitä vaihtoehtoja kansalle jää? Kansalainen voi joko ”antaa luottamuksensa” eli äänestää, tai jättää äänestämättä ja olla käyttämättä näennäinenkin vaikuttamismahdollisuutensa.

Vaikka suomalainen äänestäjä luottaisikin edustajaansa vielä äänestämishetkellä, äänestyslapun pudottua kirstuun on myöhäistä enää katua. Siinä missä sveitsiläisten kollegoittensa päätökset voivat tulla kansalaisten torppaamaksi niin sanotulla ”kansalaispäätöksellä” (kansalaisaloitteen vastakohta, ks. Opas suoraan demokratiaan, s. 33), suomalaisella kansanedustajalla on seuraavat neljä vuotta vapaat kädet tehdä käytännössä mitä vain.

Sitovien kansanäänestysten ja riippumattoman perustuslakituomioistuimen puuttuessa, lainsäädännöstä vastaava eduskunta on käytännössä lain yläpuolella. Kuten Anne Holmlundkin varmasti ymmärtää, tämän takia kansalaisaloitteen alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan toimia ohituskaistana omaan rauhalliseen tahtiinsa köröttelevän puoluepolitiikan ohi. Niin meille ainakin luvattiin.

Onko kansalaisaloitteilla sitten tämän jälkeen enää mitään virkaa? Ohituskaistan tultua tukituksi, kansalaisaloitteiden vaikutus virallisia teitä pitkin saattaa olla vähäinen, mutta kuten Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoittaa: Kansalaisaloitteiden suurin merkitys on eduskunnan ulkopuolella.

Historia on opettanut meille, että epädemokraattiset järjestelmät romahtavat aina ennemmin tai myöhemmin. Tämän toteamus lausutaan meillä usein itsetyytyväisellä äänenpainolla sisällyttäen sanoihin oletuksen, että meidän järjestelmämme olisi demokratia. Järjestelmämme on kuitenkin vain näennäisdemokratia, joka vaatii pystyssä pysyäkseen ihmisten uskoa sen demokraattisuudesta. Useita vuosia jatkunut talouskriisi, sen takia entisestään kaventunut demokratia ja alati laskeva äänestysaktiivisuus ovat kuitenkin merkkejä vääjäämättä lähestyvästä järjestelmän romahduksesta.

Romahdus tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee, sillä näin ei voi jatkua enää pitkään. Meidän tehtävämme ei ole kuitenkaan jäädä odottamaan, vaan yrittää minimoida tappiot ja ennen kaikkea luoda pohjaa uudelle alulle. Kun uusi alku koittaa, meidän on oltava ensimmäisenä paikalla pystyttämässä uutta kestävää ja kansanvaltaista järjestelmää.  

Mielipidekirjoitus jota HS ei julkaissut

Lähetin lauantaina Helsingin Sanomien yleisönosastolle vastineen Jussi Pullisen kirjoitukseen "Emme olisi mitään ilman EU:ta". Soitin tänään (tiistaina) lehteen kysyäkseni, mikä on kirjoitukseni tilanne. Vastaus oli, että kirjoitusta ei julkaista. Tiedustellessani syytä, vastaus oli: "suuren tekstitarjonnan takia". Julkaisen tekstin siis blogissani ja toivon, että se tavoittaa myös Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullisen:

Harhaluuloja EU:sta

HS julkaisi 28.3 uutispäällikkönsä Jussi Pullisen ylistyslaulun otsikolla ”Emme olisi mitään ilman EU:ta”. Luritus kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan kuin propagandalaulut yleensä: se on kaunista kuultavaa, mutta valitettavasti sen tarjoama utopia perustuu virheellisiin väitteisiin ellei suoranaisiin valheisiin.

Pullinen lukee EU:n tuomiin hyötyihin muun muassa vapaan liikkuvuuden, turvaavat sisämarkkinat ja koulujen vaihto-ohjelmat. Pullinen, kuten harmittavan moni suomalainen aina ulkoministeri Alexander Stubbia myöten, on kuitenkin tietämätön, että mikään edellä mainituista ei edellystä EU-jäsenyyttä. EU-jäsenyyden jälkeen Suomi olisi edelleen osa Euroopan talousalueen (ETA)-sopimusta, joka turvaisi kaikki nämä edut, mutta ei veisi Suomen itsenäisyyttä. 

Vaatii myös kummallista logiikkaa väittää, että EU:n tuomista direktiivi- ja säännösviidakosta olisi jotain hyötyä Suomelle. Ne rajoittavat kauppaa ja osuvat erityisesti pienyrittäjien nilkkaan. Tämän takia EU ja suuryritykset tulevatkin hyvin juttuun keskenään. Valtiollinen suvereniteetti valuu näin kansalta suurpääoman lobbareiden käsiin.

Pullisen argumenteista absurdein on kuvata EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa ”turvalliseksi selkänojaksi”. Liittymällä osaksi suurvaltarakennetta, joka yhdessä Yhdysvaltojen kanssa sotii ja asettaa taloudellisia pakotteita muuta maailmaa vastaan, emme saavuta turvaa vaan asetumme osaksi konflikteja.

Pullinen myöntää, että EU:ssa ja Eurossa on ”valuvikoja, joita unioni nyt korjaa”. Demokratiavajeesta kärsivä EU on kuitenkin korjannut vikojaan olemalla kuuntelematta kansalaisiaan. Euron valuvika on, että se yhdistää liian monta erilaista talousaluetta voidakseen olla toimiva valuutta. Tätä vikaa ei voi korjata kuin lopettamalla Euro tai siirtymällä liittovaltioon.

Liittovaltio ei ole se, mistä aikanaan äänestettiin.

Tämän kaiken valossa päädyn varsin erilaiseen lopputulokseen, kuin Pullinen: EU:ssa olemme vain osa EU:ta. Ilman EU:ta voisimme olla mitä vain.

-Stefan Holm

Itsenäisyyspuolue

Uudenmaanpiirin varapuheenjohtaja

Kansalaisaloite: Kansanäänestys Suomen EU- jäsenyydestä