Kuluttajapatriotismi kunniaan

Kokoomus-puolueen virallinen nimi on Kansallinen Kokoomus. Useimpien nykykokoomuksen ulostulojen ja edesottamusten perusteella sen kannattaisi harkita nimeä Ylikansallinen Kokoomus ja vaihtaa värimaailmaa sinivalkoisesta joksikin muuksi. Viimeisimpänä esimerkkinä kansanedustaja Elina Lepomäen kirjoitus ”Suosi suomalaista” vie ojasta allikkoon.

Kirjoituksessaan Lepomäki argumentoi, että vastoin yleistä uskomusta, kotimaisten tuotteiden suosiminen kaupan hyllyllä on haitallista Suomelle. Hänen mukaansa kotimaisten tuotteiden suosiminen ”vääristää markkinoita”, nostaa hintoja ja alentaa tuotteiden laatua.

Lepomäki samastaa kotimaisten tuotteiden suosimisen protektionismiin ja puhuukin näistä iloisesti sekaisin. Näillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä keskenään. Protektionismi on kotimaisten tuotteiden suosimista valtiovallan toimesta esimerkiksi suojatulleilla ja verotuksella, kun taas yksittäisen kuluttajan kotimaisten tuotteiden suosiminen on vapailla markkiinoilla tapahtuva kulutusvalinta.

Lepomäen kaltaiset markkinaliberaalit syyllistyvät usein eräänlaiseen markkinoiden mystifiointiin. Tässä ajattelussa markkinat eivät olekaan enää ihmisten toiminnan mukaan määräytyvää vaihdantaa, vaan jonkinlainen yliaisitillinen voima tai moraalijärjestelmä, joka ohjaa ihmisten toimintaa. Tällöin ihmisten on mahdollista toimia ”väärin” markkinoita kohtaan, joka sitten rankaisee korkealla hintapreemiolla ja huonolla laadulla. Näin ollen ostopäätöksillä ei voi tehdä arvovalintoja, koska markkinat ovat arvo sinänsä.

Hintalaatu-suhde

Lepomäen kirjoituksen ydin nojaa hintalaatu-suhteeseen. Kotimaisen suosimisessa on riski, että tuotteen suomalaisuus saa ”ylipainon” suhteessa hintaan ja laatuun, mikä johtaa ensimmäisen nousuun ja jälkimmäisen laskuun.

Lepomäen ajattelu on yksinkertaistettua ja ristiriitaista. Siinä missä markkinoiden toiminta näytetään toisaalla mekaanisena ja ennustettavana, toisaalla jätetään sattumalle sijaa. Esimerkiksi yritykset saattavat hänen mukaansa ”unohtaa maan rajojen ulkopuolelle ulottuvat kasvuhaaveensa”, koska saavat tuotteensa myytyä kotimaassa ”ylihintaan”. Tässä ei ole kuitenkaan järkeä. Yritykset pyrkivät toiminnallaan mahdollisimman suureen voittoon, joten ei ole mitään syytä olettaa, että ne lopettaisivat kasvun siksi, että jossain toimiminen on liian helppoa.

Mitä tulee nousevaan hintaan ja laskevaan laatuun, Lepomäki ajattelee ilmesesti, että jos yritys ei joudu kilpailemaan ulkomaisten yritysten kanssa, se ei joudu kilpailemaan ollenkaan. Oikeassa elämässä kuitenkin maiden sisältä löytyy yleensä useampi kuin yksi kunkin hyödykkeen tai palvelun tuottaja. Näin ollen kotimaan sisälläkin esiintyy kilpailua, joka heijastuu tuotteiden hintaan ja laatuun.

Omavaraisuus

Lepomäki argumentoi myös, ettei protektionismi ole hyväksi myöskään ruokaomavaraisuuden turvaamiseksi. Aiemmin puolustin kotimaista suosivia kuluttajavalintoja, mutta nyt puolustan protektinismia. Lepomäen mukaan Suomessa tulee keskittyä sellaiseen tuotantoon, josta ollaan valmiita maksamaan Suomen ulkopuolella, koska ”siitä pitävät parhaiten avoimet ja vapaat markkinat huolen”. Jälleen markkinat näyttävät ylimaallisen voimansa. Argumentti on sinänsä hyvä, mutta entä jos ja kun tulee maailmantilanne, jossa vapaat markkinat eivät enää pidä huolta? Nyt tästä on saatu jo esimakua EU:n ja Venäjän molemminpuolisten pakotteiden muodossa.

Epävarmat ajat Lepomäki kuittaa toteamalla, että lyhyellä tähtäimellä varmuusvarastot ovat tehokkaampi tapa varautua, kuin omavaraisuuteen tähtäävän tuotannon tukeminen. Varmuusvarastot ovatkin tärkeitä esimerkiksi katovuosien varalle, mutta vain lyhyellä tähtäimellä, kuten Lepomäki itsekin toteaa. Ilman omaa tuotantoa, suurinkin varasto tyhjenee aikanaan. Ei ole tervettä elää vain säästöjen varassa, joita sivumennen sanottuna, Kokoomushallitus on ajanut alas.

Ruoka- ja energiaomavaraisuus liittyvät olennaisesti itsenäisyyteen. Harvapa haluaisi, että Suomi olisi kokonaan esimerkiksi venäläisen tuontienergian tai elintarvikkeiden varassa. Historia on osoittanut, että myös muut maat kuin Venäjä, voivat heittäytyä hankaliksi. Tämän takia Suomen ei kannata olla muista maista riippuvainen enempää, kuin on välttämätöntä. 

Irti sodan uhasta

Joskus ihminen ottaisi mielummin vastaan väärässä olemisen häpeän, kuin näkisi ennustamansa pahimman skenaarion tapahtuvan. Juuri näin ajattelee moni vuosia EU:ta vastustanut kansalainen. Kaikki uhkakuvat, joita EU:n vastustajat ovat maalailleet, ovat toteutumassa mitä raskaimmalla tavalla.

Ensin tuli Eurokriisi. Sitten Ukrainan kriisi, jota seurasi Ukrainan sisällis-sota. Nyt meneillään on suurvaltojen taloussota. Mikäli pahimmat pelot toteutuvat, edessä sattaa olla suurvaltojen täysimittainen sota. Luoja meitä siltä varjelkoon.

Jokainen ymmärtää, että ilman Euroa ei olisi eurokriisiä. Harvempi ymmärtää, että ilman EU:ta ei välttämättä olisi Ukrainankaan kriisiä, eikä yllämainittua kauhuskenaariota. Tilanne Euroopassa on hyvin samankaltainen kuin ennen toisen maailmansodan syttymistä. Tuolloin totalitaarisiin ja imperialistisiin ideologioihin nojaavat Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto pyrkivät laajentumaan alueellisesti kohti toisiaan. Seuraukset ovat tunnetut.

Suoran analogian vetäminen EU:n ja Natsi-Saksan, sekä Neuvostoliiton ja Venäjän välillä olisi toki kohtuutonta, mutta yhtätläisyyksiäkin on. Kummankin järjestelmissä tunnustetaan olevan ”demokratiavaje”. Venäjän kohdalla imperialismin käsitettä ei tarvinne useimmille avata. Mutta vaikka EU:n kohdalla toimintavat ovat pehmeämpiä, vähintäänkin kulttuuri-imperialismiksi määriteltäviä hegemoniapyrkimyksiä ilmenee. Vai mitä muuten ovat jatkuvat toiveet muiden maiden - esimerkiksi Venäjän -  ”eurooppalaistumisesta” tai ”länsimaistumisesta”?

Suomi, joka muuten olisi tilanteeseen täysin osaton, joutuu EU-maana konfliktin eturintamaan. Molemminpuoliset talouspakotteet uhkaavat jo nyt tuhansia työpaikkoja, eikä loppua näy. Vuosikausia jatkuneet harhaväitteet, joiden mukaan EU-jäsenyys on välttämätön Suomen ulkomaankaupallenäyttäytyvätkin nyt melko ironisina. Ilman EU:ta Suomi voisi nauttia sekä Euroopan sisämarkkinoista, että Venäjän viennistä. Puhumattakaan siitä, ettei tarvitsisi miettiä, minkä maan alueilla ylihuomenna Norjaan toimitettavat USA:laiset raskaat panssarivaunut käyvät taistelunsa.

Sodan ei välttämättä tarvitse syttyä Suomen maaperällä, jotta suomalaista verta jouduttaisiin vuodattamaan. Joidenkin tulkintojen mukaan jo Lissabonin sopimus velvoittaa toisten EU-maiden sotilaalliseen tukemiseen. Nyt tätä käytetään Suomen NATO-jäsenyyden perusteluna. Herää kuitenkin kysymys, mihin NATO-jäsenyyttä tarvitaan, jos jo EU tuo turvatakuut? Tulkinnanvaraiset sopimukset ovat kuitenkin siitä katalia, että loppupeleissä niiden tulkinnasta voivat päättää suuret jäsenmaat omaksi edukseen. Myöskään NATO ei takaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle liittolaiselleen kuin”tarpeellisiksi katsomiaan keinoja”. Siitä, mitä tämä tositilanteessa tarkoittaa, ei ole takuita.

Siitä kuka lopulta on tähän kaikkeen syyllinen, voidaan käydä akateemista väittelyä loputtomiin. Se ei kuitenkaan muuta esimerkiksi Suomen tilannetta mitenkään. Suomi voi loppupeleissä vaikuttaa vain omaan tilanteeseensa, ja toivoisinkin oman maan kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden olevan tällä hetkellä päättäjiemme ensisijainen huolenaihe. 

Hyvät huonot vaalit

Eurovaalien suurin puolue oli jälleen kerran nukkuvien puolue 59,1 % kannatuksellaan. Tämä yhdistettynä suomalaisten muutoinkin noin prosentin luokkaa olevaan äänivaltaan EU:ssa antaisi hyvän syyn kirjoittaa EU:n legitimiteetistä. Se jääköön kuitenkin toiseen kertaan. Nyt puhun eurovaaleista.

Liittovaltion voitto – Suomen häviö

Vaalien tulos oli monelta osin ennalta-arvattava. Suomen euroedustajiksi tuli valituiksi pelkkiä liittovaltion kannattajia. Tämä siitäkin huolimatta, että Paavo Väyrynen ja Perussuomalaiset ovat retoriikaltaan kovinkin ”EU-kriittisiä”. Edellä mainitut eivät kuitenkaan kannata Suomen eroa EU:sta, joka siis on jo liittovaltio, vaikka toisinkin kuulee virheellisesti väitettävän.

Lisäksi 80% TTIP-kansalaistoimijoiden kyselyyn vastanneista Perussuomalaisten ehdokkaista kannatti kansallisen demokratian suuryrityksille alistavaa EU:n ja USA:n välistä vapaakauppasopimusta.

Itsenäisyyspuolue nousee

Vaikka edellämainitut seikat eivät anna juuri aihetta riemuun, vaalien tuloksessa oli myös jotain hyvää. Huolimatta kaikesta negatiivisesta julkisuudesta, median valehtelusta ja puolueellisuudesta Itsenäisyyspuolueen kannatus on lähtenyt nousuun.

Maidensa itsenäisyyttä kannattavat puolueet ovat nousussa ympäri Eurooppaa. Suomi tulee vähän jäljessä, kuten aina. Varmaa on kuitenkin, että Itsenäisyyspuolueen, ja ennen kaikkea itsenäisyyden aika tulee vielä meidänkin maassamme.

IPU on nyt ottanut ensimmäisen pienen askeleen kohti nousua. Seuraavat askeleet tulevat olemaan isompia, sillä mitä enemmän EU:ta ”pelastetaan”, sitä enemmän sanomallemme on kysyntää.

Lämmin kiitos kaikille minua ja Itsenäisyyspuoluetta äänestäneille ja ennen kaikkea vaalityöhön osallistuneille!

Näillä näkymin olen itse ehdolla myös ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Voit liittyä tukiryhmääni jo nyt ja pysyä ajantasalla.

Harhaluuloja ETA:sta

”Suomi ei pärjäisi ilman EU:ta”. Tätä kuulee sanottavan niin usein, että se on muuttunut todeksi. Kauppa ei kävisi, ja vapaa liikkuvuus loppuisi aivan kuten kaikki kansainväliset vaikuttamismahdollisuutemmekin. Nämä väitteet eivät voisi olla kauempana totuudesta, mutta silti hämmästyttävän moni uskoo niihin.

Todellisuudessa kaikki edellämainitut ja muutkin EU-jäsenyyden väitetyt hyödyt ovat seuraustaEuroopan Talousalueen sopimuksesta, jonka Suomi solmi vuonna 1992 monen muun maan kanssa. Sopimus on edelleen voimassa ja jäisi, jos Suomi eroaisi EU:sta. ETA-sopimus turvaa kaikki samat hyödyt kuin EU-jäsenyys mutta ei juuri mitään sen haittoja, joita ei liene tarpeen enää nykypäivänä eritellä. Miksi sitten niin harva tietää tästä?

Jos keskiverto kansalainen on pihalla, niin tuntuvat eturivin poliitikotkin olevan. Vantaalla pidettiin tiistaina 6.5 eurokriisiaiheinen vaalipaneeli. Yksi paneeliin osallistuneista oli SDP:n puoluesihteeri ja eurovaaliehdokas Reijo Paananen. Paananen tuomitsi Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Antti Pesosen puheet ETA-sopimukseen palaamisesta riman alituksena, joka perustui kuulemma oletukseen, etteivät ihmiset tiedä, mikä ETA-sopimus on. Paanasen mukaan ETA tarkoittaa sitä, että ”kaksi kertaa vuodessa matkustettaisiin Brysseliin kuuntelemaan, mitä muut ovat päättäneet meidän puolesta” (Paanasen puheenvuoro nähtävissa videolla kohdassa 8:50). Paananen ei siis itse tiedä, mikä ETA-sopimus on.

Yhtä tietämätön oli myös toinen SDP:n eurovaaliehdokas Kimmo Kiljunen tammikuussa niin ikään Vantaalla pidetyssä vaalipaneelissa. Hänen mukaansa Norjassa astuu ETA- sopimuksen takia voimaan 90% EU:n lainsäädännöstä (todellinen luku: 18,5% vuosi 1997 – 2003) ilman, että kansa voi itse vaikuttaa asiaan (Kiljusen puheenvuoro nähtävissa videolla kohdassa 1:12:00).

Myöskin kaikkitietävä wikipedia väittää:

”Koska ETA-maat joutuvat noudattamaan suurta määrää EU-lainsäädäntöä, ilman, että ne pääsevät vaikuttamaan lakien sisältöön on tilannetta Norjassa kutsuttu ”faksi-demokratiaksi”. Brysselistä vain faksataan direktiivit joita Norjan tulee noudattaa.”

Näiden väitteiden ja todellisuuden välillä on ammottava kuilu.

Totuus ETA-sopimuksesta

Kuten sanottu, ETA-sopimus takaa kaikki samat hyödyt, kuin EU-jäsenyys, mutta ei juuri mitään sen haitoista. Osa EU:n lainsäädännöstä astuu voimaan ETA-maissa. Ei kuitenkaan automaattisesti ja jäsenmaiden tahdosta riippumatta vaan monivaiheisen prosessin jälkeen.

Kun uusi EU-laki säädetään, EU- ja ETA-maat arvioivat yhdessä, onko kyseinen laki relevantti sisämarkkinoiden toiminnan suhteen. Läheskään kaikki lait eivät ole. Jos laki katsotaan ETA-maita velvoittavaksi, arvioidaan seuraavaksi, otetaanko laki käytäntöön sellaisenaan vai vaatiiko se mukautusta. Tämän jälkeen EU:n ja jokaisen ETA-maan on hyväksyttävä laki. ETA-mailla on siis veto- oikeus EU:n lainsäädäntöön - , toisin kuin EU:n jäsenmailla.

ETA-mailla on myös oikeus tulla EU-komission kuulemiksi jo laki-aloitteiden valmisteluvaiheessa. Näin ollen ETA- mailla saattaa olla jopa suurempi vaikutusvalta EU:n asioihin, kuin sen jäsenmailla, koska onhan komission intresseissä säätää lakeja, jotka myös veto- oikeutut ETA-maat hyväksyisivät.

Petosta vai epäpätevyyttä? 

Reijo Paananen ja Kimmo Kiljunen eivät ole ainoat korkeantason poliitikot, jotka ovat levittäneet perättömiä puheita EU-jäsenyyden auvoisuudesta. Olisikin helpompaa luetella ne, jotka eivät niin tee. On vaikea sanoa, onko mukavampi uskoa tahalliseen vääristelyyn vai tietämättömyyteen.

Oli syy mikä tahansa, vain avoimessa keskustelussa jyvät erottuvat akanoista. Jostain syystä kuitenkin juuri näissä EU-vaaleissa YLE päätti jättää Eduskunnan ulkopuoliset puolueet – eli kaikki puolueet, jotka vastustavat EU:ta - kokonaan ilman televisioaikaa*. Onko kyse keskustelun tahallisesta tukahduttamisesta vai jostain muusta?

ks. Myös kirjoitukseni Harhaluuloja EU:sta.

*Korjaus: Toisin kuin kirjoituksessa väitän, eduskunnan ulkopuoliset puoleet saavat näissä vaaleissa televisioaikaa. Tosin huomattavasti vähemmän kuin eduskuntapuolueet. Eduskuntapuolueille on varattu kullekin oma puoluepäivänsä, kun eduskunnan ulkopuoliset puolueet saavat tyytyä yhteiseen "pienpuoluepäivään" . Tietääkseni myöskään perinteisiä kaikkien tai monen puolueen välisiä vaaliväittelyitä ei näissä vaaleissa YLE:ltä nähdä. YLE painottaa näissä vaaleissa puolueiden ja ehdokkaiden monologeja, eikä keskustelua, joka toisi puolueiden erot näkyviin.

Vasemmiston peliliike

Vasemmistoliitto jätti hallituksen tiistaina 25.3.2014. Päätös oli oikea. Nyt ei ole kuitenkaan vielä oikea aika jaella pisteitä suoraselkäisyydestä. Ennen kuin pahanteosta palannutta lasta kehutaan, tämän tulee pyytää anteeksi ja katua.

Vasemmistoliiton hallituspolku on ollut kivinen. Alusta alkaen puoluetta ovat repineet sisäiset ristiriidat, jonka seurauksena kaksi kansanedustajaa erotettiin sen eduskuntaryhmästä. Toinen erotetuista yritettiin potkia ulos koko puolueesta. Monen mielestä puolueen ei olisi koskaan pitänytkään lähteä hallitukseen. Eikä ihme.

Vasemmistoliiton hallituskaudella on harjoitettu pääasiassa vähävaraisten asemaa heikentävää ja rikkaita hyödyttävää politiikkaa. Arvonlisäveroa on korotettu, subjektiivista päivähoito-oikeutta kavennettu, yhteisö- ja osinkoverouudistus vaikeuttaa pienyrittäjän asemaa ja hyödyttää suuryrityksiä, rahanpesusta epäiltyjä pankkeja on pelastettu verovaroin. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.

Hallituksesta lähtö ei myöskään vapauta Vasemmistoliittoa kokonaan moraalisesta vastuusta hallituksen tulevien toimien osalta. Emme voi näet tietää varmasti, olisiko nyt ilman Vasemmistoliittoa pahantekoaan jatkavaa hallitusta koskaan muodostettu ilman heidän panostaan hallitusneuvotteluissa. Pitkään jatkuneiden hallitusneuvotteluiden aikana nimittäin ehdittiin jo väläyttää hallitustunnustelijan vaihtoa.

Vasemmistoliitossa ei kuitenkaan osoiteta katumuksen merkkejä. Päinvastoin. Paavo Arhinmäki sanoo olevansa ylpeä puolueensa saavutuksista. Jokin aika sitten Arhinmäen ystävä ja toveri Jussi Saramo hehkuttikin hallituksen tekevän vasemmistolaisinta politiikkaa koko Euroopassa. Myös Arhinmäki totesi 14.12 Helsingin Sanomissa hallituksen tekevän vasemmistopolitiikkaa. Tätä taustaa vasten vaikuttaa kummalliselta, että ylpeyden aihe muuttui muutamassa kuukaudessa niin sietämättömäksi, että hallitus oli jätettävä.

Vain puoluejohto itse ja heidät läheisesti tuntevat voivat arvioida heidän toimiensa vilpittömyyttä. Ulkopuolinen voi kuitenkin nähdä, että juuri nyt oli Vasemmistoliitolle pelillisesti oikea hetki lähteä hallituksesta.

Juuri valmistunut sote-sopu lienee hallituksen tähän astisista saavutuksista juhlituin, jota sitäkään ei oltaisi saatu aikaan ilman opposition yhteistyötä. Tämä nosti Keskustan ja etenkin Perussuomalaisten osakkeita mahdollisiksi hallituspuolueiksi. Sen sijaan vähemmälle huomiolle jääneelle hallituksen jämäpuolueelle ja omiensakin hyljeksimälle Vasemmiostoliitolle on selvää, ettei sillä ole asiaa seuraavaan hallitukseen. Sote-sovun luoma yhtenäisen rintaman vaikutelma suo Vasemmistoliitolle tervetulleen mahdollisuuden poiketa rivistä luomaan pohjaa tulevalle oppositokaudelleen.

Myöskin eurovaaleja ajatellen paluu ”heikkojen puolustajaksi” on hyvin ajoitettu puolueelta, joka on ollut hallituksessa sitoutuneena kriisimaiden hengiltäkuristamispolitiikkaan.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset tulevat vaihtamaan päittäin valtakunnan virallisen vaarattoman opposition ja hallituksen jämäpuolueen paikkaa. Asetelma sopii kummallekin, sillä Perussuomalaisia vaivaa hallituskuume ja Vasemmistoliitto kaipaa kipeästi kunnianpalautusta.

Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset ovat maahanmuutto- ja seksuaalipoliittisia kysymyksiä lukuunottamatta melko samankaltaiset puolueet. Retoriikastaan huolimatta niissä tiivistyy suomalaisen yksipuoluejärjestelmän perusluonne: työväen hylännyt vasemmisto ja isänmaan hylännyt oikeisto. Ilman perustavanlaatuista sisäistä keskustelua ja uudistustyötä kumpaakaan ei voi pitää uskottavana vaihtoehtona nykypolitiikalle. Ennen tämän tapahtumista, kumpikin puolue luo parhaiten muutosvoimaa erottamalla jäseniään. Sekä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotetut Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho ovat voineet koko hallituskauden pitää kiinni vaalilupauksistaan puoluekurista piittaamatta. Myös Perussuomalaisista erotettu James Hirvisaari on kunnostautunut. Hän on tehnyt aloitteen suorasta demokratiasta ja Suomen EU- jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä. Niin kauan kun tällaista ei tapahdu eduskuntapuolueiden riveissä, niitä ei kannata äänestää.  

Guggenheim-demokratia ja hyvä veli -talous

Tottunut politiikan seuraaja jaksaa nykyään harvoin suuttua ajankohtaisista uutisista. Asioiden huonontumiseen kiihtyvällä tahdilla on jo totuttu. Huonot uutiset eivät siis ole enää varsinaisesti uutisia.

Edes se, että demokratioiksi kutsutuissa maissa päätetään asioista kansan tahdon vastaisesti, ei ole uutinen. Suomessa tällä on pitkät perinteet. Euroon liittyminen, Lex Nokia, Lissabonin sopimus (EU:n perustuslaki), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV), Euroopan rahoitusvakausmekanismi (ERVM) ja Euroopan vakausmekanismi (EVM) ovat vain osa pitkää listaa, joista meiltä ei ole kysytty, koska olisimme päättäneet väärin.

Tuoreimpana esimerkkinä niin sanotun edustuksellisen demokratiamme hedelmistä on yritys tuoda Guggenheim- museo maahamme väkisin hivutustekniikalla. Kuten sanottu, tämä on maassamme arkipäivää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että kerran kaadettu ja kansan enemmistön vastustama projekti nytkähti eteenpäin Vihreiden ansiosta.

Vihreät ja suora demokratia

Demokratiaohjelmassaan Vihreät ilmoittavat kannattavansa suoraa demokratiaa. Kääntyessään kannattamaan hanketta, jonka torppaamisesta he ovat vielä viime vaalikaudella ottaneet kunnian itselleen, Vihreät toimii kuitenkin jopa edustuksellisen demokratian hengen vastaisesti. Olettaen, että edustuksellisuudella tarkoitetaan sitä, että puolue edustaa äänestäjiään. Ladellessaan ehtojatakinkäännölleen Vihreät on malliesimerkki siitä, että puolue alkaa vaalien jälkeen ajamaan asioita, joita pitää tärkeämpinä kuin äänestäjiensä mielipiteet.

Kuten edellä käy ilmi, Vihreät eivät tietenkään oikeasti kannata suoraa demokratiaa. Se on heille vain mukava fraasi heidän demokratiaohjelmassaan muiden fraasien, kuten ”enemmistövallan rajoittaminen” ja ”vahva vähemmistönsuoja” seassa. Siitä, miten nämä keskenään täysin ristiriidassa olevat asiat toteutetaan käytännössä, ei puhuta mitään.

Demokratia on kreikkaa ja tulee sanoista ”demos” ja ”kratos”, eli ”kansa” ja ”valta” - kansanvalta. Suora demokratia tarkoittaa siis järjestelmää jossa kansa käyttää valtaa suoraan, toisin kuin esimerkiksi edustuksellisessa demokratiassa. Vihreillä on aivan oma käsityksensä suorasta demokratiasta, jota voitaisiinkin selvyyden vuoksi vastaisuudessa kutsua vaikkapa Guggenheim-demokratiaksi.

Kokoomus ja hyvät veljet?

Toinen seikka, mikä saattaisi näyttää oudolta juonenkäänteeltä ilman poliittisen farssin seuraamiseen harjaantunutta silmää on, että kaikista puolueista juuri Kokoomus on projektin innokkain kannattaja. Markkinatalouden nimeen vannovana puolueena Kokoomuksen kuvittelisi äänekkäimmin vastustavan verorahojen laittamista kannattamattomaan toimintaan.

Asia näyttää paljon vähemmän hämmentävältä, jos katsoo kulissien taakse. Guggengeim-säätiön Suomen markkinoinnista vastaavan Milttonin Groupin toimitusjohtaja on päämisteri Kataisen entinen erityisavustaja, Jussi Kekkonen. Kekkonen on myös Kataisen pitkäaikainen puoluetoveri jo Kokoomusnuorten ajoilta. Ei siis ehkä ihme jos Katainen haluaa edistää oletettavasti hyvän kaverinsa liiketoimintaa ja hehkuttaa tätä ”sadan vuoden sijoitukseksi”.

Itse Solomon R. Guggenheim-säätiön hallituksessa sen sijaan häärii yhden Suomen rahakkaimpien aatelissukujen vesa, Carl-Gustaf Ehrnrooth. Ehrnroothin suvulla näyttäisi olevan historiaa Kokoomus-puolueen rahallisessa tukemissa. Carl-Gustafin veli lahjoitti Kokoomukselle 5000€ viime kunnallisvaaleissa. Saman suvun vanhempi Georg Ehrnrooth oli Sammon hallituksen puheenjohtaja sen lahjoitettua Kokoomukselle 125000€ vaalirahaa johtaja Wahlroosin toimesta.

Tämän lisäksi Ehrnroothin suku on rakennusyritys YIT:n ja metsäteollisuus-yritys Pöyryn suurimmat omistajat. Tässä kohtaa kannattaa miettiä, miksi Jan Vapaavuori halusi antaa Guggenheimin arkkitehtuurikilpailulle 800000€ veronmaksajien rahaa ”edistämään puurakentamista”. Pelkän arkkitehtuurikilpailunhan ei luulisi vielä edistävän minkäänlaista rakentamista, ellei siitä ole etukäteen päätetty, kuten ei tietääksemme ole?

Kuka hyötyy?

En väitä, että kyseessä olisi korruptio. Siitä ei ole todisteita. Mutta on selvää, että koko projektista hyötyy vain pieni hyväosaisten joukko. Tämän takia tuntuu oudolta, että Vihreiden mukaan tarvitsisimme ”vähemmistönsuojaa” tai ”enemmistövallan rajoittamista”, vaikka nykyään pieni vähemmistö hallitsee enemmistöä. Oikea demokratia, suora demokratia, on enemmistön suojaa vähemmistön harvainvallalta.

Edelläkuvaamani yhteydet ovat kieltämättä löyhiä, mutta antavat aihetta ajatteluun. Kyseessä voi olla toki silkka sattuma. Ehrnroothin suku on yksi Suomen ”mahtisuvuista”, joiden omaisuus on niin mittava, että on vaikeampi löytää asiaa, joihin heillä ei ole kytköstä, kuin mihin on. Toisaalta tämä tarkoittaa kiistatta sitä, että heillä on lukemattomia vaikutuskanavia, joista osa voi kulkea edustuksellisen demokratian ohi. Tässä ei olisi mitään väärää, jos kansallakin olisi käytössään suora vaikutuskanava.

Pahempaa tulossa

Jos nykysuomen ”demokratia” ja ”vapaa” markkinatalous hirvittää, yhä pahempaa on tiedossa. Maailmalla kaikki on suurempaa. Voimaan astuessaan EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus aloittaisi aikakauden, josta hyväveli-järjestelmä on aivan liian lämminhenkinen nimitys. Tämä suljettujen ovien takana valmisteltu sopimus mahdollistaisi monikansallisille yrityksille oikeuden haastaa valtion oikeuteen, jos sen lainsäädäntö loukkaa sen ”oikeutta voittoihin”. Jokaiselle luulisi olevan selvää, ettei tällä ole mitää tekemistä demokratian kanssa. Tästä huolimatta esimerkiksi pääministerimme on sopimuksesta niin innoissaan, ettei soisi edes USA:n ihmisoikeusloukkausten hidastavan neuvotteluja.

Näennäisdemokratia ja hyvä veli -talous ovat tulleet tiensä päähän. Valitettavasti tämä ei tarkoita käännöstä parempaan vaan vielä huonompaan. Elämme viimeisiä kohtalonhetkiä, jolloin valta ei ole vielä karannut liian kauas käsistämme. Mutta jos me emme nyt ponnista kaikin voimin ja saa siitä kiinni, ei ole mitään takeita, että se palaa enää koskaan takaisin.