Kuluttajapatriotismi kunniaan

Kokoomus-puolueen virallinen nimi on Kansallinen Kokoomus. Useimpien nykykokoomuksen ulostulojen ja edesottamusten perusteella sen kannattaisi harkita nimeä Ylikansallinen Kokoomus ja vaihtaa värimaailmaa sinivalkoisesta joksikin muuksi. Viimeisimpänä esimerkkinä kansanedustaja Elina Lepomäen kirjoitus ”Suosi suomalaista” vie ojasta allikkoon.

Kirjoituksessaan Lepomäki argumentoi, että vastoin yleistä uskomusta, kotimaisten tuotteiden suosiminen kaupan hyllyllä on haitallista Suomelle. Hänen mukaansa kotimaisten tuotteiden suosiminen ”vääristää markkinoita”, nostaa hintoja ja alentaa tuotteiden laatua.

Lepomäki samastaa kotimaisten tuotteiden suosimisen protektionismiin ja puhuukin näistä iloisesti sekaisin. Näillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä keskenään. Protektionismi on kotimaisten tuotteiden suosimista valtiovallan toimesta esimerkiksi suojatulleilla ja verotuksella, kun taas yksittäisen kuluttajan kotimaisten tuotteiden suosiminen on vapailla markkiinoilla tapahtuva kulutusvalinta.

Lepomäen kaltaiset markkinaliberaalit syyllistyvät usein eräänlaiseen markkinoiden mystifiointiin. Tässä ajattelussa markkinat eivät olekaan enää ihmisten toiminnan mukaan määräytyvää vaihdantaa, vaan jonkinlainen yliaisitillinen voima tai moraalijärjestelmä, joka ohjaa ihmisten toimintaa. Tällöin ihmisten on mahdollista toimia ”väärin” markkinoita kohtaan, joka sitten rankaisee korkealla hintapreemiolla ja huonolla laadulla. Näin ollen ostopäätöksillä ei voi tehdä arvovalintoja, koska markkinat ovat arvo sinänsä.

Hintalaatu-suhde

Lepomäen kirjoituksen ydin nojaa hintalaatu-suhteeseen. Kotimaisen suosimisessa on riski, että tuotteen suomalaisuus saa ”ylipainon” suhteessa hintaan ja laatuun, mikä johtaa ensimmäisen nousuun ja jälkimmäisen laskuun.

Lepomäen ajattelu on yksinkertaistettua ja ristiriitaista. Siinä missä markkinoiden toiminta näytetään toisaalla mekaanisena ja ennustettavana, toisaalla jätetään sattumalle sijaa. Esimerkiksi yritykset saattavat hänen mukaansa ”unohtaa maan rajojen ulkopuolelle ulottuvat kasvuhaaveensa”, koska saavat tuotteensa myytyä kotimaassa ”ylihintaan”. Tässä ei ole kuitenkaan järkeä. Yritykset pyrkivät toiminnallaan mahdollisimman suureen voittoon, joten ei ole mitään syytä olettaa, että ne lopettaisivat kasvun siksi, että jossain toimiminen on liian helppoa.

Mitä tulee nousevaan hintaan ja laskevaan laatuun, Lepomäki ajattelee ilmesesti, että jos yritys ei joudu kilpailemaan ulkomaisten yritysten kanssa, se ei joudu kilpailemaan ollenkaan. Oikeassa elämässä kuitenkin maiden sisältä löytyy yleensä useampi kuin yksi kunkin hyödykkeen tai palvelun tuottaja. Näin ollen kotimaan sisälläkin esiintyy kilpailua, joka heijastuu tuotteiden hintaan ja laatuun.

Omavaraisuus

Lepomäki argumentoi myös, ettei protektionismi ole hyväksi myöskään ruokaomavaraisuuden turvaamiseksi. Aiemmin puolustin kotimaista suosivia kuluttajavalintoja, mutta nyt puolustan protektinismia. Lepomäen mukaan Suomessa tulee keskittyä sellaiseen tuotantoon, josta ollaan valmiita maksamaan Suomen ulkopuolella, koska ”siitä pitävät parhaiten avoimet ja vapaat markkinat huolen”. Jälleen markkinat näyttävät ylimaallisen voimansa. Argumentti on sinänsä hyvä, mutta entä jos ja kun tulee maailmantilanne, jossa vapaat markkinat eivät enää pidä huolta? Nyt tästä on saatu jo esimakua EU:n ja Venäjän molemminpuolisten pakotteiden muodossa.

Epävarmat ajat Lepomäki kuittaa toteamalla, että lyhyellä tähtäimellä varmuusvarastot ovat tehokkaampi tapa varautua, kuin omavaraisuuteen tähtäävän tuotannon tukeminen. Varmuusvarastot ovatkin tärkeitä esimerkiksi katovuosien varalle, mutta vain lyhyellä tähtäimellä, kuten Lepomäki itsekin toteaa. Ilman omaa tuotantoa, suurinkin varasto tyhjenee aikanaan. Ei ole tervettä elää vain säästöjen varassa, joita sivumennen sanottuna, Kokoomushallitus on ajanut alas.

Ruoka- ja energiaomavaraisuus liittyvät olennaisesti itsenäisyyteen. Harvapa haluaisi, että Suomi olisi kokonaan esimerkiksi venäläisen tuontienergian tai elintarvikkeiden varassa. Historia on osoittanut, että myös muut maat kuin Venäjä, voivat heittäytyä hankaliksi. Tämän takia Suomen ei kannata olla muista maista riippuvainen enempää, kuin on välttämätöntä. 

Irti sodan uhasta

Joskus ihminen ottaisi mielummin vastaan väärässä olemisen häpeän, kuin näkisi ennustamansa pahimman skenaarion tapahtuvan. Juuri näin ajattelee moni vuosia EU:ta vastustanut kansalainen. Kaikki uhkakuvat, joita EU:n vastustajat ovat maalailleet, ovat toteutumassa mitä raskaimmalla tavalla.

Ensin tuli Eurokriisi. Sitten Ukrainan kriisi, jota seurasi Ukrainan sisällis-sota. Nyt meneillään on suurvaltojen taloussota. Mikäli pahimmat pelot toteutuvat, edessä sattaa olla suurvaltojen täysimittainen sota. Luoja meitä siltä varjelkoon.

Jokainen ymmärtää, että ilman Euroa ei olisi eurokriisiä. Harvempi ymmärtää, että ilman EU:ta ei välttämättä olisi Ukrainankaan kriisiä, eikä yllämainittua kauhuskenaariota. Tilanne Euroopassa on hyvin samankaltainen kuin ennen toisen maailmansodan syttymistä. Tuolloin totalitaarisiin ja imperialistisiin ideologioihin nojaavat Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto pyrkivät laajentumaan alueellisesti kohti toisiaan. Seuraukset ovat tunnetut.

Suoran analogian vetäminen EU:n ja Natsi-Saksan, sekä Neuvostoliiton ja Venäjän välillä olisi toki kohtuutonta, mutta yhtätläisyyksiäkin on. Kummankin järjestelmissä tunnustetaan olevan ”demokratiavaje”. Venäjän kohdalla imperialismin käsitettä ei tarvinne useimmille avata. Mutta vaikka EU:n kohdalla toimintavat ovat pehmeämpiä, vähintäänkin kulttuuri-imperialismiksi määriteltäviä hegemoniapyrkimyksiä ilmenee. Vai mitä muuten ovat jatkuvat toiveet muiden maiden - esimerkiksi Venäjän -  ”eurooppalaistumisesta” tai ”länsimaistumisesta”?

Suomi, joka muuten olisi tilanteeseen täysin osaton, joutuu EU-maana konfliktin eturintamaan. Molemminpuoliset talouspakotteet uhkaavat jo nyt tuhansia työpaikkoja, eikä loppua näy. Vuosikausia jatkuneet harhaväitteet, joiden mukaan EU-jäsenyys on välttämätön Suomen ulkomaankaupallenäyttäytyvätkin nyt melko ironisina. Ilman EU:ta Suomi voisi nauttia sekä Euroopan sisämarkkinoista, että Venäjän viennistä. Puhumattakaan siitä, ettei tarvitsisi miettiä, minkä maan alueilla ylihuomenna Norjaan toimitettavat USA:laiset raskaat panssarivaunut käyvät taistelunsa.

Sodan ei välttämättä tarvitse syttyä Suomen maaperällä, jotta suomalaista verta jouduttaisiin vuodattamaan. Joidenkin tulkintojen mukaan jo Lissabonin sopimus velvoittaa toisten EU-maiden sotilaalliseen tukemiseen. Nyt tätä käytetään Suomen NATO-jäsenyyden perusteluna. Herää kuitenkin kysymys, mihin NATO-jäsenyyttä tarvitaan, jos jo EU tuo turvatakuut? Tulkinnanvaraiset sopimukset ovat kuitenkin siitä katalia, että loppupeleissä niiden tulkinnasta voivat päättää suuret jäsenmaat omaksi edukseen. Myöskään NATO ei takaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle liittolaiselleen kuin”tarpeellisiksi katsomiaan keinoja”. Siitä, mitä tämä tositilanteessa tarkoittaa, ei ole takuita.

Siitä kuka lopulta on tähän kaikkeen syyllinen, voidaan käydä akateemista väittelyä loputtomiin. Se ei kuitenkaan muuta esimerkiksi Suomen tilannetta mitenkään. Suomi voi loppupeleissä vaikuttaa vain omaan tilanteeseensa, ja toivoisinkin oman maan kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden olevan tällä hetkellä päättäjiemme ensisijainen huolenaihe.